Tutkijatohtori Nuppu Koiviston puheenvuoro Meidän Festivaalin 2020 päätöskonsertissa

Lukuaika: 5 min

Kuva: Maarit Kytöharju / Meidän Festivaali

”Musiikki alkaa hiljaisuudesta ja päättyy hiljaisuuteen.” Tämä sanonta on varmasti useimmille meistä tuttu soittotunneilta tai muualta musiikin maailmasta. Meluisassa arkitodellisuudessamme pysähdymme kuitenkin harvoin miettimään, mistä äänettömyydet ja tauot meille kertovat. Siksi ajattelin käyttää tämän puheenvuoron pohtiakseni hiljaisuuksia ja vaikenemisia klassisen musiikin perinteessä. Kenen ääni kuuluu, kenet on vaiennettu? Miksi näin on?

Suomalaisessakin mediassa näkee edelleen ulostuloja, joissa väitetään, ettei klassisen musiikin kentällä ole tasa-arvo-ongelmaa. Katkonaisesti säilyneestä naisten ja vähemmistöjen musiikkiperinteestä seuraa helposti vääristynyt käsitys siitä, että kaanonsäveltäjät – valkoiset, keskiluokkaiset heteromiehet – olisivat yksinkertaisesti ammattitaitoisempia. Mutta entä ne lasikatot, joita naiset, rodullistetut, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat tai vaikkapa työväenluokkaisesta taustasta ponnistavat muusikot joutuivat kohtaamaan? Räikeitä rakenteellisia epäkohtia havaitakseen ei tarvitse mennä kovin montaa sukupolvea taaksepäin, ja samat ongelmat ovat valitettavasti edelleen ajankohtaisia. Säveltäjä Amanda Maier-Röntgen, jonka viulusonaatin kohta kuulemme, luopui ammattiurastaan avioiduttuaan kuten niin moni muukin hänen kanssasisaristaan. Suomalainen kapellimestari-säveltäjä Heidi Sundblad-Halme taas totesi viime vuosisadan puolivälissä häntä haastatelleelle toimittajalle, että ”[…] olisi mieluimmin mies. Niin paljon on hän nimenomaan naisena saanut vastustusta ja nimettömiä puhelinsoittoja ja kehoituksia lopettaa koko touhuilu.”¹ 

Klassisen musiikin kenttää määrittää vahvasti ammattilaisten, harrastajien ja kuulijoiden sitoutuneisuus tiettyyn, viimeisen parin sadan vuoden aikana rakentuneeseen historiakuvaan. Se on helppo nähdä niin sanottujen suurten säveltäjien saumattomana jatkumona ja niin sanotun absoluuttisen musiikin riemuvoittona. Samalla tavalla esimerkiksi kansallista historiaamme on psykologisesti helpompaa tarkastella yhtenäisen hyvinvointiyhteiskunnan menestystarinana kuin sen kipupisteiden ja konfliktien kautta. Muistelemme ja ritualisoimme talvisodan henkeä sekä naisten varhaista äänioikeutta, emme alkoholiongelmia tai kotiväkivaltaa. 

Tämä kaikki on erittäin inhimillistä, mutta ei poista sitä tosiasiaa, että klassisen musiikin historia on paitsi sävelten, myös vaientamisten historiaa. Siihen kuuluvat äänten ohella tauot, pidätykset, fragmentit ja kesken jääneet fraasit. Tekeekö Heidi Sundblad-Halmeen tai Gertrud Ollusin elämäntyöstä vähemmän merkityksellisen se, että suuri osa heidän teoksistaan on kadoksissa? Ja toisaalta – onko Beethovenilta pois, että hänen juhlavuonnaan nostetaan tasavertaisesti esille marginalisoitujen säveltäjien teoksia? 

Arkiajattelussa sortuu helposti harhakäsitykseen siitä, että historiallinen totuus ja oikeudenmukaisuus ovat suoraan tilattavissa arkiston tiskiltä. Meidän päiviimme on kuitenkin säilynyt vain murto-osa menneisyydessä tuotetusta lähdeaineistosta, ja sekin vähä on joko tietoisen, arvottavan valikoinnin tai sattumankaupan tulosta, aukollista ja usein keskenään ristiriitaista. Myös arkistot vaikenevat ja syrjivät, kuten esittävien taiteiden historiantutkija Jeanne Scheper on tuonut esiin, ja tällä syrjinnällä on taipumus kumuloitua sitä mukaa kuin taiteen kaanonit vahvistuvat. Tämä selittää sen, että esimerkiksi Beethovenin ja Brahmsin käsikirjoituksia on vuosikymmenet varjeltu vitriineissä, mutta merkittävä osa Florence Pricen tuotannosta löydettiin vasta kymmenisen vuotta sitten purkukuntoisen chicagolaisen talon ullakolta ja Amanda Maier-Röntgeninkin pianotrio vasta keväällä 2018 Ranskasta. Kun 1900-luvun alun kiertäviä naisorkestereita käsittelevä väitöskirjani viime syksynä julkaistiin, sain useita koskettavia yhteydenottoja muusikoiden jälkeläisiltä, jotka halusivat kutsua minut tutustumaan perhearkistoihinsa ja valokuva-albumeihinsa. Monet heistä eivät olleet osanneet edes kuvitella, että ”arkiset”, vintillä tai kellarissa lojuneet paperit voisivat kiinnostaa tutkijoita.

 Keskustelua vaikeuttaa myös syvään juurtunut ennakkokäsitys siitä, että klassinen musiikki on itsessään pyhää ja moraalisesti kohottavaa. Musiikin kuuntelu tai musisoiminen voivat ilman muuta herättää tällaisia tunteita, eikä tarkoitukseni ole mitätöidä kenenkään henkilökohtaista kokemusta.  Mutta silloin kun puhutaan epätasa-arvosta ja syrjinnästä, lähtökohta ei voi olla se, että klassinen musiikki on yhteiskuntarakenteiden, poliittisen päätöksenteon tai rahan yläpuolella. Musiikkia tuottavat, kuluttavat ja tekevät ihmiset, ja ihmisyyteen kuuluvat myös virheet, eripurat ja epämukavat tilanteet.

***

Hyvät kuulijat, klassisen musiikinkaan epätasa-arvossa tai syrjinnässä ei ole kysymys vain sukupuolesta, vaan myös rasistisista yhteiskuntarakenteista ja sosioekonomisista taustoista. Black Lives Matter -liike on viime kuukausina herättänyt tärkeällä tavalla myös musiikkiteollisuutta. Kuinka moni meistä kuuntelee säännönmukaisesti edellä mainitun Florence Pricen, Margaret Bondsin tai Chevalier de Saint-Georgesin teoksia? Tunnemme Beethovenin, mutta emme välttämättä säveltäjä ja huippuviulisti George Bridgetoweria, jolle Kreutzer-sonaatti alun perin omistettiin. 

Omakohtaisesta kokemuksesta tiedän, että on petollisen helppoa kuvitella olevansa niin sanotusti hyvis, jos pitää suunsa kiinni eikä aktiivisesti pistä kapuloita yhteiskunnallista tasa-arvoa edistävien hankkeiden rattaisiin. Kuten toimittaja Sonja Saarikoski Meidän Festivaalin, Goethe Institutin ja Radio Helsingin toteuttamassa Ilman Beethovenia? -podcastissamme totesi, klassisen musiikin ammattilaisille ja harrastajille tyypillinen virheiden pelko ja perfektionismi ovat omiaan lamauttamaan keskustelua. Sanoilla on valtaa ja ne on syytä harkita erittäin tarkkaan silloin kuin keskustellaan kipeistä, vaikeista aiheista. Niihin liittyy myös vastuu, joka on oltava tarpeen tullen valmis kantamaan. Mutta jos ei edes yritä käyttää omaa ääntään solidaarisuuden puolesta, mikään ei auringon alla muutu eikä mikään dialogi pääse alkamaan. 

Vähintään yhtä tärkeää on herkkäkorvaisuus, kuuntelemisen taito – tämäkin podcastissamme todettiin. Jokaisen tarina on historiassa erilainen, mutta yhtä arvokas. Tästä periaatteesta muistuttavat muun muassa kirjailija Svetlana Aleksijevitšin poikkeuksellisen raskaita lähihistorian aiheita – esimerkiksi sotakokemuksia ja Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuutta – käsittelevät, haastatteluihin ja kenttätyöhön perustuvat teokset. Aleksijevitšin viesti lukijoilleen liittyykin ennen muuta kuulemiseen, kuuntelemiseen ja yleisinhimilliseen myötätuntoon. Tämän ajatuksen hän muotoilee Meduza-verkkolehden viime helmikuussa julkaisemassa haastattelussa seuraavasti: 

”Säveltäjällä on ääni, minulla on yksityiskohta. Mutta meillä on yhteinen tehtävä – nyhtää kaaoksesta jotain esille. […] Kun alan keskustella ihmisen kanssa, kuulen ensimmäisenä äänen. Hänen kertomuksensa äänenpainot. Äänen kautta välittyy hyvin paljon tietoa. Mutta päässäni soi myös jatkuvasti kirjan kokonaismusiikki. Kuuntelen keskittyneesti loppuun saakka, mitä ääniä valitsen elämästä. Meidän suuresta elämästämme ja pienestä ihmiselosta…”²

Aleksijevitšin sanojen siivittämänä toivon, että keskustelu jatkuu ja että osaamme herkistää korvamme erilaisille kertomuksille tulevaisuudessa entistä hienovaraisemmin. Kiitos.

¹ Sibelius-museo, lehtileike.

² ”У композитора звук, а у меня деталь. У нас же общая задача — вырвать что-то у хаоса. […] Когда я начинаю разговаривать с человеком, я прежде всего слышу звук. Интонацию его рассказа. Через звук передается очень много информации. Но еще у меня в голове всегда звучит общая музыка книги. Я выслушиваю, какие звуки я выберу из жизни. Из большой нашей жизни и из маленькой человеческой…” Svetlana Aleksijevitšin haastattelu Meduzassa, https://meduza.io/feature/2020/02/18/ya-vsyu-zhizn-prozhila-v-strane-politsaev.